Olen lasten silmissä varmaan tosi tylsä tyyppi. Valitan, käsken, huudan, komennan ja myös kiukuttelen. Äitienpäivänä aion yrittää heittäytyä lapseksi, hyvällä tavalla.
”Onks nyt tänään?” , on kysymys johon vastaan vähintään joka päivä: ”On, nyt on tänään.” Viikonpäivistä lauantai on ainoa, joka on tarttunut Isoveikan mieleen, sillä silloin saa karkkia.
Isoveikan varttuminen kohti 4-vuoden ikää taitaa tuoda tullessaan lisää ”koiranunta” minulle. Iltaisin ja nähtävästi välillä öisinkin käsittelen läpi päivän tilanteita ylianalyyttisesti.
Olen viime viikkoina käynyt henkiseen taistoon itseni hyväksi. Kolmevuotiaan lisäksi jäähdyttelyä opettelee perheessämme nyt myös äiti. Kulunut talvi jätti syviä haavoja itsetuntooni niin äitinä, vaimona kuin ystävänäkin. Tuli aika kohdata vaikeudet!
Olen löytänyt autoilun uudelleen. Ekoilu kärsii kotoillessa, kun eletään pääkaupunkiseudun reunamilla, jossa bussit eivät kuljettele näppärästi ovelta ovelle, vaan asemille on reippaasti kävelymatkaa.
Nyt kun Typy täyttää kohta 1-vuoden, alkaa muistini pyörittää filmin pätkiä ensimmäisistä alkuhetkistä ja myös viimeisistä raskausviikoista. Tämä on käsittääkseni yleistä kaikilla äideillä, joiden lapset täyttävät ensimmäisen vuoden.
Lumipyry peittää toiveet aikaisesta kevään alkamisesta, mutta onneksi lumikasat eivät yllä oman pääkopan sisälle. Haaveilusta saa yllättäviä voimavaroja hangessa tarpomiseen!
Taukoamatonta mekkalaa, rallatusta, kiljumista, itkua ja naurua. Tämä äänten viidakko valloittaa asuntomme noin kello seitsemän paikkeilla aamulla ja vaikenee kello kahdeksalta illalla.
Olen 3-vuotiaan Isoveikan ja huhtikuussa 2011 syntyneen Typyn äiti. Kirjoitan blogissani pienistä asioista suuresti. Yritän kuvata blogissani lapsiperheen arjen loisteliaimmat huiput ja syvimmät kuilut, mitään peittelemättä. Tämä blogi ei myöskään kersku eikä mahtaile, vaan vannoo äitien välisen yhteisymmärryksen nimeen.