Ellinoora: Pitkä tie minuksi

Tällainen mä olen: haluan esiintyä ja olla kaikessa mukana. Taidan olla sellainen päällepäsmäri. Mä tiedän, miten monia se koulussa ärsyttää. Yläasteella on aika hirveää. Onneksi se loppuu pian. Mulla on paljon ihania kavereita, mutta tätä aikaa mä en tule kaipaamaan. Kai nämä ovat niitä kasvukipuja.

NÄIN ELLINOORA OLISI voinut kirjoittaa 15-vuotiaana päiväkirjaansa, jos olisi ehtinyt sellaista kirjoittaa. Oli liian kiire ulos. Ja näin kaverit olisivat häntä kuvailleet: menevä, spontaani, ulospäinsuuntautunut. Juhlien valopilkku.

Tätä kaikkea Ellinoora on edelleen, mutta myös muuta.

– Minä olen esikuva, Ellinoora ajattelee nyt.

Keikan tai uuden biisin julkaisun jälkeen Instagramin yksityisviestilaatikko on tukossa. Kymmenet viestit todistavat, että Ellinooraa seurataan ja fanitetaan hurjasti.

Hän tietää olevansa monelle nuorelle idoli, jonka tekemisillä on väliä. Siksi ei ole ollenkaan sama, millaisen kuvan sosiaalisessa mediassa julkaisee.

– Ulkonäköpaineet eivät ole uusi juttu, mutta nykyään meille syötetään yhä useammasta tuutista yksipuolista kuvaa siitä, millaisia meidän pitäisi olla ja miltä pitäisi näyttää. On hienoa, jos voin vaikuttaa siihen, että kukaan ei luule, että meidän pitäisi kaikkien olla 170-senttisiä, 50-kiloisia ja kokoa 36.

Ei tarvitse. Sinä voit olla sinä ja minä minä.

ELLINOORA EI ESITÄ superihmistä, joka olisi paineiden yläpuolella itsekään. Hänelläkin on päiviä, jolloin peilikuva näyttää paljon ankeammalta kuin sen somen superstaran, jolla on miljoona seuraajaa ja aina täydellinen look.

Miksi minä en näytä tuollaiselta? Ellinoora tietää kuitenkin, että niinä päivinä ratkaisu ei ole parjata omaa peilikuvaa, vaan lakata ärsyttävän julkkiksen seuraaminen Instagramissa.

– Tämä on oikeasti hyvä vinkki! Seuraan ainoastaan tyyppejä, joista minulle tulee hyvä fiilis. Arvostan kyllä niitä some-vaikuttajia, joiden päivitykset ovat kiiltokuvamaisen upeita. Jokaisesta on kiva julkaista nätti kuva itsestään, eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omatuntoa, mutta yhtä tärkeää on julkaista niitä kuvia, joissa makaa peiton alla räjähtäneen näköisenä. Näyttää, että tätä on mun elämä nyt.

Kun Ellinoora julkaisee kuvan lakananvalkoisesta naamastaan juhlayön jälkeisenä aamuna, iltapäivälehdet tuottavat siitä vauhdilla uutisen.

Ellinoorasta tuntuu kummalliselta, että meikitön selfie on klikkiotsikon arvoinen aihe: siltähän hän näyttää valtaosan ajasta. Sen näyn kanssa hän on sinut.

– Toivottavasti saan elää tämän naaman kanssa vielä pitkään. Siksi haluan tulla sen kanssa toimeen.

TEINI-IÄSSÄ ELLINOORAN ELÄMÄ ei aina ollut seesteistä. Oululaistyttö kipuili teinielämän kuohuja ja tahtoi elää niin täysillä, kuin osasi: bailata, rakastua, seikkailla.

Arjen kohokohta oli tietysti ärsyttävän kouluviikon lopussa kimaltanut viikonloppu. Siitä piti ottaa kaikki irti.

– Jälkiviisaana voisin sanoa, että aikuisten asiat alkoivat kiinnostaa minua muutamaa vuotta liian aikaisin. Tein kaikki ne jutut, joita nuorena tekee mieli kokeilla.

Rellestys ei lähtenyt käsistä, sillä Ellinoora kasvoi rauhallisessa, rakastavassa perheessä. Idylliseen mummolaan oli pyöräilymatka, ja vanhemmat kuskasivat kuuliaisesti pianotunnille.

He tukivat Ellinooraa, kun tämä ilmoitti hakevansa musiikkiluokalle, mutta eivät leiponeet tästä tähteä ja lähetelleet demoja levy-yhtiöihin. Sen sijaan äidin ja isän asenne oli mutkattoman rento: tehköön rauhassa, mitä tykkää.

– Tärkeintä oli, että minulle ei koskaan sanottu, että paina päätä alemmaksi, unohda unelmointi tai sulaudu massaan.

Mutta sen Ellinoora tajusi vasta, kun teinikriisi oli ohi.

NYT, KYMMENEN VUOTTA myöhemmin Ellinoora on suosikkipoppari, joka on toteuttanut unelmiaan urakalla eikä ole vieläkään suostunut muiden mallin mukaiseksi.

Hän on juhlinut muutamaa viikkoa aiemmin syntymäpäiviään ja totuttelee vielä uuteen ikälukemaan. 25 vuotta. Mikä parasta, hän ehti merkkipäivän kunniaksi kerrankin kutsua ystävät koolle hulvattomiin naamiaisiin ja piti koko yön hauskaa lempi-ihmistensä kanssa.

Bileiden jälkeen foliopallot leijuvat yhä heliumin voimasta katonrajassa ja olo on onnellinen, mutta vähän häkeltynyt. Ellinoora muistaa tämän tunteen nuoruudestaan: nyt ollaan uuden kynnyksellä.

– 25 on jännä ikä! Lapsuus on ohi, teini-ikä on ohi, mutta vielä ei olla kypsiä aikuisiakaan.

Tässä iässä voi kuitenkin vilkaista jo taaksepäin ja tarkastella tekemisiään. Ellinoora suhtautuu lempeydellä ja kiitollisuudella jopa hölmöimpiin nuoruuden seikkailuihinsa.

– Loppujen lopuksi oli hyvä juttu, että sain kokeilla rajojani turvallisessa ympäristössä. Siksi olen voinut keskittyä täysillä luomaan uraa omilleni muutettuani. Minulla ei ole ollut tarvetta sekoilla enää. Nyt kun pitäisi olla rotsi auki, elämäni onkin aika tylsää – ja hyvä niin!

Teinivuosien Ellinoora oli hulluttelija, joka tarttui aina hassuimpiin ideoihin. Sitä tyyppiä laulajalla on välillä ikävä.

– Jos ystävä nyt pyytää tekemään lumienkeleitä hankeen, en heittäydy sinne saman tien. Itse asiassa luultavasti kieltäydyn. Alan miettiä, tulenko kipeäksi ja koska seuraava keikka on. Sitä puolta itsessäni työstän nyt. Haluaisin huolehtia vähemmän.

Synttärinaamiaisissaan Ellinoora vilkuili myös Oulusta juhliin lentäneitä lapsuudenkavereita ja mietti: nuo ovat jo kihloissa, tuolla on jo lapsi.

– Silloin on pakko todeta, että elämämme ovat ihan eri pisteissä. Kaikki kokevat ulkopuolisuuden tunnetta jostakin, minä siinä hetkessä. Minun elämäni keskipiste on nyt urani. Ja se on ihan ok!

ELLINOORAN URA ON hänen silmäteränsä, sillä sitä on rakennettu hartaasti ja omasta näkemyksestä tinkimättä. Se on vaatinut omien rajojen vetämistä, muiden ideoista kieltäytymistä ja verkkaista tahtia.

Etsikkoaika ja biisien kirjoittaminen muille artisteille on vähitellen vaihtunut omiin kappaleisiin ja pari vuotta sitten ilmestyneeseen Villi lapsi -albumiin, jota on haudutettu huolella.

– Olen ollut matkan varrella varma vain yhdestä asiasta: siitä, että en luovuta. Sinnikkyys on ainoa keino, jolla isosta haaveestaan saa kiinni.

Kesällä 2016 Ellinoora nousi Ruisrockin rantalavalle iltapäivän ensimmäisenä esiintyjänä. Festarivieraat kahlasivat meressä ja kurkistelivat uteliaina lavalle.

Ellinoora yhtyeineen heitti unohtumattoman keikan, joka pursuili energiaa, iloa ja uskoa itseensä. Siitä kaikki alkoi.

– Minulta oli julkaistu kaksi biisiä, jotka ihmiset olivat ehkä kuulleet – tai sitten eivät. Vedin superitsevarmasti sillä asenteella, että tämä on maailman parasta musaa. Siinä oli punk-henkeä. Tykätkää tai ette! Sanoin viimeksi eilen bändini jäsenille, että sitä Ellinooraa en halua hukata.

Muutamaa vuotta myöhemmin Ellinooran keikat on pakattu täyteen huumaavalla volyymillä mukana laulavia faneja ja hänen eeppiset pop-kappaleensa striimaavat miljoonia. Viimeistään syksyllä televisiossa pyörinyt *Vain elämää *-kausi on vakuuttanut koko Suomen hänen valovoimastaan, lahjakkuudestaan ja yksinkertaisesti hänen äänestään.

Ellinoorasta uran maltillinen kaari on ollut siunaus. Oikeastaan hän on kiitollinen siitä vanhemmilleen.

– Onneksi minua ei usutettu lapsena laulukilpailuihin. En sano, että ne ovat yksiselitteisesti huono juttu, mutta uskon, että ne vaikuttavat voimakkaasti lapsen minäkuvaan. Niissä voi joutua usein hylkäämiskokemuksen äärelle. Sellaisia ehtii kokea aikuisenakin ihan tarpeeksi.

Nyt hylkäämiskokemukset ovat vaihtuneet hitteihin. Vihdoin Ellinoora on tähti.

– Voisin olla ihan erilainen ihminen, mikäli jo eka sinkkuni olisi ollut supermenestys. Ei ole pelkoa, että minulla nousisi koskaan menestys päähän.

Häntä on helppo uskoa.

– En koskaan kuvittele olevani yhtään toisia parempi. Minussa on silti kaksi puolta. Toinen haluaa esiintyä ja olla tosi hyvä ja ykkönen siinä, mitä teen. Se vaatii jatkuvaa tasapainottelua.

TÄYSIPÄIVÄINEN ARTISTIUS ON tuonut mukanaan myös uuden elämäntyylin. Ellinooran arki ei ole kaavamaista yhdeksästä viiteen -rumbaa, vaan vaihtelevaa ja epäsäännöllistä kaaosta.

Ainoat aikataulut liittyvät soundcheckeihin, keikkoihin ja haastatteluihin: Seinäjoella pitää olla perjantaina tiettyyn aikaan ja tietyllä radiokanavalla maanantaina aamukahdeksalta.

Keikalle lähdetään ajoissa, mutta muuten arki­rytmi pitää rakentaa itse. Välillä se tuntuu vaikealta, kun muu maailma pyörii perusrytmissä.

Totuttelua on vaatinut myös sopeutuminen eteläsuomalaiseen kulttuuriin. Kuulosti höpsöltä tai ei, se on paikoittain ihan erilaista kuin pohjoisessa.

Ellinoora on joutunut muun muassa opettelemaan hänen helsinkiläiskavereidensa hallitseman, jenkkityylisen small talkin.

– Oulussa ei puhuta, jos ei tunneta, hän summaa nauraen.

Sosiaalisuus ei liity ainoastaan synnyinkaupunkiin. Ellinoora uskoo, että se on myös sukupolvikysymys.

– Maailmassa riittää korjaamista, mutta avoimuus ja suvaitsevaisuus alkavat nykyään olla suomalaisten perimässä. Enää ei tarvitse takoa väkipakolla ihmisten kalloon, että erilaisuutta täytyy arvostaa ja että kaikkien ei pidä olla samanlaisia. Keikoillani käyvät nuoret naiset ovat tästä mahtava esimerkki. Toivoa on!

Tuppisuukulttuurin aika saattaa olla lopullisesti ohi. Siitä kielivät fiksujen fanien lisäksi koskettavat yhteydenotot.

– Olen luullut olevani avoin tyyppi, mutta kuuntelijoideni kirjoittamat viestit ovat niin henkilökohtaisia ja rohkeita, että olen joutunut arvioimaan itseäni uudelleen. Ei minulle tulisi mieleenkään kirjoittaa niin yksityisistä asioista ihailemilleni muusikoille. En uskaltaisi! Nostan hattua faneilleni.

Pysäyttävien kappaleiden julkaiseminen on Ellinooralle maailman paras tunne, mutta yhtä mahtavaa on astua lavalle esittämään niitä yleisön eteen.

VAIKKA JOKAINEN KEIKKA jännittää, paniikki ei ole ylitsepääsemätöntä. Päinvastoin, Ellinoora on löytänyt konsertoimiseen uuden varmuuden. Siksi lavalle kävellessä mielessä on enää yksi kirkas tunne: tämä on minun alustani, tämän minä hallitsen.

Tämän ovat huomanneet tarkimmat fanitkin – ne, jotka ovat seuranneet keikkoja jo vuosia. Ellinoora kertoo ihailijan lähettämästä, tuoreesta viestistä, jossa tämä on verrannut hänen kahden vuoden takaista keikkaansa tämän talven esiintymiseen.

Siinä, missä Ellinoora vielä pari vuotta sitten anteeksipyyteli ”outoja välispiikkejään”, nyt lavalla oli seissyt vahva nainen.

– Viestissä luki, että enää ei pyydelty anteeksi keneltäkään. Vitsi, miten kivalta se tuntui.

Palaute on muutenkin Ellinooralle tärkeää.

– Minulle keikat eivät ole tilaisuuksia, joissa esittelen omaa mahtavuuttani. Ne ovat yhteinen kokemus, jossa jokainen tyyppi yleisössä on osa kokonaisuutta.

Nykyinen Ellinoora kirjoittaisi vuosikymmenen taakse, teini-itselleen ihan toisen kuuloisen kirjeen.

I feel you. Itsensä rakastaminen on pitkä prosessi. Lempeys itseään kohtaan on hankalaa, ja epävarmuuden tunteita tulee vielä aikuisiässäkin. Ero on vain siinä, että nykyään ne menevät ohi. Älä puhu rumasti itsellesi, sillä et puhu sillä tavalla äidillesi tai ystävällesikään. Nykyään mottoni on muuten ihan yksinkertainen: kyllä se siitä.