Juha Itkonen: Omannäköinen joulu

MYÖNNETTÄKÖÖN: JYVÄSKYLÄN jälkeen usko oli loppua. Olimme päässeet liikkeelle melkein tunnin suunniteltua myöhemmin.

Lahden jälkeen olin onnistunut hetkeksi eksymään nelostieltä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Jämsässä oli pysähdytty tankkaamaan, Jyväskylässä ostamaan piilolasinestettä, ja nyt joku onneton joulun menoliikenteen kanssakulkija oli ilmeisesti ajanut kolarin ja tukkinut tien.

Matelimme hädin tuskin liikkuvassa jonossa keskellä aikoja sitten laskeutunutta keskitalven pimeyttä.

Viisaampaa olisi ollut pysyä kotona, minä saatoin ajatella. Saattaa olla, että vaimoni ajatteli samoin.

Laiva (siltä seitsemänpaikkainen tila-auto tuntuu) oli täyteen lastattu, sekä ihmisillä että tavaroilla. Keskipenkillä matkustivat seurueen arvaamattomimmat jäsenet, puolitoistavuotiaat kaksoset. Yöpaikka oli Oulussa, mutta Ouluun matkaa yli 300 kilometriä – emme olleet vielä edes Hirvaskankaan Shellillä.

JOTENKIN TÄSTÄKIN silti selvittiin. Ouluun päästiin, ja pidemmällekin.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa aurinkoisessa pakkassäässä ja saavuimme illansuussa Leville. Joulu odotti meitä siellä.

Lapissa joulu oli tietenkin postikorttimaisen talvinen. Toisaalta olen nauttinut joulusta perheeni kanssa myös aivan toisenlaisissa maisemissa, Death Valleyn autiomaassa tai hiljaisessa pikkukaupungissa Uuden-Seelannin rannikolla.

Yhtenä jouluna olimme jopa Disneylandissa. Huomattavan usein olemme olleet jouluna matkoilla.

Kyse ei ole siitä, että minulla olisi varsinaisesti jotain joulua vastaan. Isovanhempieni luona vietetyt lapsuuteni jouluaatot ovat muistoissani rakkaita ja harmonisia.

Mukavaa oli myös aikanaan nuorena aikuisena tulla takaisin lapsuudenkotiinsa, maistella isän graavaamaa lohta äidin putipuhtaaksi kuuraamassa talossa. Olin edelleen lapsi, ainoastaan sillä erolla, että sain juoda viiniä.

Elämän edetessä joulut muuttuvat monimutkaisemmiksi. Ei ole enää itsestään selvää, missä osoitteessa ja millä porukalla niitä vietetään.

Omat vanhemmat vanhenevat, sisarukset menevät naimisiin ja saavat lapsia, puolisolla on tietenkin omat vanhempansa ja omat sisaruksensa – mihin pöytään tällainen ihmislauma enää edes mahtuisi? Sitä paitsi moninaiset sitoumukset vetävät kaikkia vähän eri suuntiin.

Syntyy neuvotteluja, joissa ei aina vältytä loukkaantumisilta. Joskus matkallelähtö on ehkä ollut tapa väistää nämä neuvottelut.

Mahdollista on sekin, että olen vain halunnut vapautua jouluvalmisteluista tai ainakin helpottaa niitä. Joulun laittaminen mihin tahansa kotiin on nimittäin kova homma. Tajuan tämän kirkkaasti nyt, kun kukaan ei enää tee sitä puolestani.

OLI SYY MIKÄ tahansa, katson että minulla on oikeus valintaani – varsinkin kun vaimoni tuntuu ajattelevan samaan tapaan. Lapset ovat luonnostaan konservatiivisia ja kyselevät joskus jouluperinteidemme perään.

Kukaan ei kuitenkaan ole vaikuttanut tyytymättömältä, kun sitten reissussa olemme. Jollain tapaa vieraat puitteet tekevät joulusta kevyemmän.

Ei aina samoja rituaaleja samassa järjestyksessä, kaikkien menneiden joulujen painoa, jota jokaisessa hetkessä kannatella. Joulu poissa kotoa on monelle kauhistus, mutta minusta se maistuu vapaudelta. Siksi nelostie kutsuu taas tänäkin vuonna.

Kirjailija Juha Itkosen tuorein romaani on Kjell Westön kanssa kirjoitettu 7 + 7 – Levottoman ajan kirjeitä.