KUVITTELIN VUOSIKYMMENIÄ, että minun on oltava reipas ja positiivinen ihminen. Että melankoliasta on hyvä piristyä mahdollisimman nopeasti, että negatiivisista asioista puhuminen tai jauhaminen on rasittavaa itselle ja kuulijalle. Että itsesääli on hukkaan heitettyä aikaa ja alakuloisissa mielentiloissa on syytä ottaa itseään niskasta kiinni ja skarpata. Turhasta valittaminen on hyväosaisten etu ja niin pois päin.

Koin itkemisen heikkoutena ja usein itkinkin tiukan paikan tullen salaa ja siitäkin tuli syyllinen olo.

LUOJAN KIITOS tälle harhaiselle ja epäterveelle ajatusmallille tuli loppu, kun elämä asetti eteeni liian monta haastetta kerralla. Olin syvästi surullinen ja samaan aikaan omituisesti tyhjä.

Puhuminen ei auttanut, kuuntelijat eivät lieventäneet oloani, skarppaaminen ei onnistunut eikä pakotetusta pirteydestä ollut mitään hyötyä. Yritin laittaa asioita perspektiiviin ja ymmärsin kyllä, että miljoonilla ihmisillä asiat olivat huomattavasti huonommin kuin minulla, mutta sekään ei muuttanut sielunmaisemaani keveämmäksi.

Olotilaa raskautti jatkuva itsesyytös siitä, että minun kuuluisi normalisoitua nopeammin. Ikään kuin asioiden läpikäymiselle tai tuntemiselle olisi ohjekirjassa määritelty aikataulu.

Tajusin, että aina haasteiden ja ongelmien edessä yritin kiirehtiä rauhallista tai seesteistä olotilaa kohti.

En ollut koskaan antanut itselleni lupaa olla rauhassa surullinen, ärsyyntynyt, vihainen, tylsistynyt, marttyyri tai muuten vaan ankea. Koin, että aikuisen on hyvä hillitä tunteitaan. Varsinkin itsestä tai muista epämukavilta tuntuvia.

TÄMÄN TYPERYYDEN ja epäinhimillisyyden oli loputtava. Kaikesta vuosien varrella käsittelemättömästä massasta oli jo muodostunut selkään liian painava ja iso reppu raahattavaksi mukana.

Oli se sitten meidän kulttuuristamme lähtöisin tai itserakennettu toimintatapa – joka tapauksessa se oli älytön ja järjetön. Reppu oli purettava, tyhjennettävä ja hävitettävä. Reipastumisen kulttuuri ja positiivisen asenteen jatkuva jankkaaminen saattaa uuvuttaa mielen. Ei kukaan voi koko ajan olla onnellinen ja tyytyväinen.

Negatiivisiksi kutsuttuja tunteita tarvitaan ihan samalla tavalla tasapainon säilyttämiseksi kuin positiiviseksi kutsuttavia tunteita. Ja vaikeuksien ilmetessä edessä on aina prosessi, joka on käytävä läpi.

Päätin muuttaa ajatusmallini ja toteuttaa sen käytännössä. Opettelin olemaan itselleni armollinen ja annoin vihdoin luvan kaikille tunteille.

ALUKSI SE OLI hämmentävää ja itsekeskeiseltä tuntuvaa oman navan ympärillä pyörimistä, mutta en luovuttanut. Otin itselleni oikeuden olla oman pääni sisällä niin kuin olen. Tasa-arvoistin negatiiviset ja positiiviset tunteet ja hyväksyin niiden olemassaolon juuri sellaisina kuin ne milloinkin olivat.

En yrittänyt piristyä. En yrittänyt tukahduttaa itkua. Velloin täysillä kaikissa negatiivisissa tunteissa loppuun asti. Oikein märehdin niissä. Se oli hieno ratkaisu. Pääsin vapaaksi synkkyydestä ja sieluuni muodostui aivan uudenlainen rauha.

Ja mikä erikoisinta, olen päätöksen jälkeen ollut enimmäkseen onnellinen. Vihaisena ja surullisenakin.

Näyttelijä Kiti Kokkonen (s. 1974) esiintyy lokakuussa ensi-iltansa saavassa Maailmanlopun Revyyssä Linnanmäen Peacock-teatterissa.