Isä ja kaksi aarretta
Muusikko Lauri Tähkä kasvatti kaksi teiniä nuoriksi naisiksi. Vaikeimpina aikoina isää pelotti, miten heille kaikille käy.
JOSKUS RUOKAPÖYDÄN YMPÄRILLÄ saattoi olla kymmenen teiniä. Silloin muusikko Lauri Tähkä teki kahdelle tyttärelleen ja heidän kavereilleen ruokaa. Syötiin, oltiin ja juteltiin.
Kerran joku teineistä alkoi avautua asioistaan – kivuista, joita nuorten elämässä on, mutta joista ei välttämättä puhuta aikuisten kuullen.
– Nuorempi tyttäreni sanoi ystävälleen, että kyllä sä voit täällä puhua. Meidän isä ymmärtää, ja me voidaan pohtia asiaa sun kanssasi. Se oli sellainen hetki, että vau, Lauri Tähkä muistelee muutaman vuoden takaista tapahtumaa.
Hetki oli hieno siksi, että siinä tiivistyi pari tärkeää asiaa: luottamus ja avoimuus. Lauri tajusi tehneensä aika monta asiaa oikein tyttäriensä kanssa.
Suunnilleen kahdeksan vuotta sitten tytöt muuttivat isänsä luo omakotitaloon Turun laitamille. Laurille ja tyttöjen äidille oli tullut ero. Oli selvää, mikä sen jälkeen oli muusikon elämän prioriteetti numero yksi.
– Kotiini tuli kaksi aarretta. Päätin, että minä saatan tytöt kunnialla maailmalle, tuli vastaan mitä tahansa.
Asetelma oli sellainen, että kyynisellä ihmisellä voisi olla siitä jotain sanottavaa: Alle nelikymppinen, suosittu ja tunnettu muusikkoisä, jonka leipä oli palasina maailmalla. Kaksi teini-iän korvilla olevaa tyttöä, joilla oli edessään kasvu naiseksi.
Laurilla ei ollut tarvetta näyttää muille, että hän hanskaisi yhden aikuisen lapsiperhearjen. Hän halusi todistaa sen ennen kaikkea itselleen.
– Jos hoitaisin asian hyvin, niin itsenikin olisi helpompi elää sitten, kun tytöt ovat aikuisia. En halunnut, että tytöt voisivat koskaan sanoa, että en huolehtinut heistä. Tästä tuli minun selkärankani, ja se ei ole koskaan taipunut.
LAURIN VANHEMPI TYTÄR on nyt 20-vuotias ja lentänyt jo pesästä. Nuorempikin on paperilla aikuinen, 18-vuotias, ja asuu vielä isänsä kanssa kotona.
Isän ja kahden tyttären yhdistelmä ei ole se tavallisin. Eron jälkeen on edelleen yleistä, että yksinhuoltajana toimii äiti. Kaikista lapsiperheistä yksinhuoltajaäidin perheitä on liki viidennes, kun taas yksinhuoltajaisien perheiden osuus on muutama prosentti.
Lauri itse määrittelee, että oli lähestulkoon yksinhuoltaja. Tyttöjen äiti on ollut mukana heidän elämässään, mutta lasten ”pääpaikka” oli isän luona. Hätätilanteissa hän on pyytänyt ja saanut apua läheisiltään.
"En ole paljon apua pyydellyt. Päätin aikanaan, että hoidan paletin yksin."
Kun Lauri nappasi päävastuun tyttöjen kasvattamisesta, häntä ei epäilyttänyt tai pelottanut hetkeäkään.
– Tai ehkä se pelotti, voivatko tytöt varmasti uskoa ja luottaa siihen, että heillä on kotona turvallista.
Koska muusikon elämä on mitä on – epäsäännöllistä.
– Elämän rytmi voi olla mitä sattuu. Jos lapset olisivat olleet luokseni muuttaessaan 2- ja 4-vuotiaat, en olisi selvinnyt mitenkään. He olivat kuitenkin teini-iän kynnyksellä, joten selviäminen oli mahdollista.
– Välillä elämä on ollut nimenomaan selviämistä, rajua arkea, jossa ei ole ollut taiteen tekemisestä tietoakaan, Lauri kuvailee.
Hänen työnsä ovat milloin missäkin, keikat iltaisin pitkin Suomea. Niitä on kuitenkin ollut pakko tehdä, koska leipä pitää tuoda pöytään.
– Ja sitten ajat yöllä keikoilta pitkiä matkoja kotiin ja nukut helvetin vähän, koska haluat olla aamulla keittämässä lapsille puuron, ennen kun he lähtevät kouluun.
Vielä pahempi oli, jos kotiin ei päässyt.
– Jos olen ollut vaikka Rovaniemellä keikalla ja tytöt ovat olleet kotona viikonlopun keskenään, on vain pitänyt luottaa, että homma toimii. Välillä elämä on ollut uskomista ihan uskomattomaan huomiseen.
Viitisen vuotta sitten, kun tytöillä oli teini-ikä päällä ja Lauri Tähkällä paljon keikkoja, oli yksinkertaisesti rankkaa.
– Välillä mietin, että miten meidän kaikkien oikein mahtaa käydä. Olen ollut puhki kaikesta: eroista, musiikkialan raadollisuudesta ja siitä, pystyvätkö tyttäret hoitamaan koulut, kun minä olen maailmalla. Mutta hyvin on käynyt.
Hyvin on käynyt niin tyttärille kuin isällekin, joka sanoo, että tyttäret olivat hänen pelastuksensa.
– Lapset pelastivat minut katuojalta. Heidän ansiostaan olen aika skarppi jäbä. En ole voinut jäädä keikkojen jälkeen ryyppäämään tai tulla krapulassa kotiin. En ole voinut viettää taiteilijaelämää, vaan olen elänyt tosi kurinalaisesti. Ja se on ollut hyvää elämää.
YHÄ HARVEMPI MEISTÄ tekee töitä maanantaista perjantaihin, kahdeksasta neljään. Yksi tekee vuorotyötä, toinen osa-aikatyötä, kolmas keikkatyötä. Neljäs on yksinyrittäjä. Jokainen sumplii työnsä osaksi tavallista arkea.
Muusikoillakin on parrasvalojen ulkopuolella tavallinen perhearki, jossa välillä joustaa työ, välillä perhe. Palapeli kootaan lasten koulunkäynnistä, keikkamatkoista, lasten kavereista ja harrastuksista, vanhemman taiteenteosta…
Laurin kotona musiikkia on tehty niissä koloissa, joita löytyi läksyjen tarkastamisen ja pyykkikoneen pyörittämisen välistä.
Kun lapset olivat pienempiä, hän aloitti laulunteon aamuisin heti, kun tytöt olivat lähteneet kouluun. Kun he palasivat iltapäivällä kotiin, isä oli tehnyt makaronilaatikon valmiiksi.
Illalla isä on säveltänyt tai tekstittänyt samalla kun tytöt ovat tehneet läksyjä tai muuten häärineet omiaan. Biisejä on syntynyt myös sen jälkeen, kun tytöt ovat menneet nukkumaan.
– Elämäni on ollut varmaan aika samanlaista kuin monilla äideillä, jotka ovat kotona, vievät välillä lapsen hoitoon ja yrittävät sinä aikana tehdä jonkun työn valmiiksi. Hoitavat samalla kotia ja tekevät safkat.
Toisaalta Lauri on luottanut siihen, että tytöt selviytyivät itse arkirutiineista; saivat puhtaat vaatteet päälleen suurin piirtein oikein päin. Mitä vanhemmaksi tytöt tulivat, sitä enemmän he ottivat ajoittain perheen pään roolia, pitivät huolta talosta ja kodista.
Välillä Lauri mietti, joutuivatko lapset kasvamaan omatoimisiksi liiankin varhain. Hän sanoo, että ei ihan tiedäkään, kuinka rankkaa tytöille on voinut olla kasvaa keikkailevan isän kanssa.
Viime vuonna Lauri Tähkä teki 170 keikkaa. Nuorempi tytär oli tuolloin 17-vuotias ja vietti paljon aikaa yksin kotona.
– Ajatelkaapa, että itse sen ikäisenä melkeinpä asuisit omassa talossa, kun faija olisi keikoilla. Siinä tulisi varmaan monta kertaa aika yksinäinen olo.
Ja lisäksi pelko isän puolesta.
– Varmasti tytöillä on ollut usein huoli siitä, mitä isälle mahtaa käydä, kun olen ollut paljon tien päällä. Mitä jos isä kuolee auto-onnettomuudessa, mitä sitten tapahtuu?
MIEHEN TÄYTYY KUNNIOITTAA naisen koskemattomuutta. Se on yksi niistä asioista, joita Lauri on halunnut tyttärilleen opettaa. Eikä hän tarkoita vain kehollista itsemääräämisoikeutta.
– Miehen täytyy kunnioittaa sitä, mitä nainen haluaa elämässään. Jos et tahdo jotain, niin voit aina sanoa, että en halua tätä, ja sitä tahtoa pitää kunnioittaa. Senkin olen sanonut, että hoitakaa elämänne niin, että ette tarvitse ketään elättämään teitä. Jos tulee ero tai muu vaikea tilanne, niin pystytte aina lähtemään.
Lauri on tarkkaillut, miten naiseksi kasvaminen tuo mukanaan erilaisia kipuja kuin pojasta mieheksi kasvaminen.
Vanhemmuuden kautta Lauri on oppinut tyttäriltään, minkälaista naisen elämä voi olla.
Aina ei ole ollut helppoa lohduttaa omaa tytärtä ja kertoa tälle isänä, miten miehet tai parisuhteet saattavat toimia.
Kun asuu kahden nuoren naisen kanssa, tulee naisen elämä vastaan käytännönkin asioissa.
– Jos isältä kysytään neuvoa, että mikä ehkäisypilleri olisi hyvä vaihtoehto, niin silloinhan minun täytyy selvittää asia. Koen, että meillä on ollut tyttöjen kanssa erittäin normaalit ja avoimet keskustelut sellaisista asioista, joista luultavasti aika harva isä keskustelee tyttärensä kanssa.
Kun Lauri puhuu suhteestaan tyttäriinsä, hän mainitsee usein kaksi sanaa: avoimuuden ja luottamuksen. Osittain avoimuus on syntynyt siitä, että hän on julkisuuden henkilö.
– Minusta on ollut kaikenlaisia puheita ja huhuja. Niistä on ollut tärkeä puhua sen jälkeen, kun tyttäret tulivat siihen ikään, että ymmärsivät asioita. Olen sanonut, että minulta voi aina kysyä, onko joku lehtijuttu tai huhu totta.
Lauri myös halusi puhumattomuuden ketjun katkeavan. Että ei olisi olemassa asiaa, josta hän ei voisi lastensa kanssa keskustella, oli kyse sitten seksuaalisuudesta tai päihteistä tai niistä ehkäisypillereistä.
Avoimen keskustelun lopputuotteena on syntynyt luottamus.
– Me ollaan oltu tiiviisti paljon kolmestaan, ja jotta selvisimme arjesta, oli luottamus pakko löytää.
KUN JARKKO SUO – se on Lauri Tähkän oikea nimi – oli itse teini Pohjanmaalla pienessä Teuvan kunnassa, hän ei osannut kommunikoida avoimesti. Kaikkea muuta.
– Olin hyvin puhumaton. Ainoa kieli, joka minulla oli, oli musiikin kieli. Olen aina puhunut kipeät asiat lauluntekoon.
Muusikko hymähtää, että taisi olla nuorena aika outo hiihtäjä, mutta ei todellakaan omasta mielestään.
– Olen halunnut mennä omaa tietäni. Siinä on ollut omat kantonsa kaskessa. En ehkä oikein sopeutunut normeihin.
1980-luvun Pohjanmaalla normi ei ollut ainakaan nuori mies, joka kulki kirpputorivaatteissa ja pitkässä tukassa. Jota ei kiinnostanut pätkääkään mopot ja autot ja traktorien rassaaminen, vaan jolla oli kova tahto tehdä musiikkia ja ottaa selvää siitä, osaako hän tehdä biisejä.
Minkälainen sitten on stereotyyppinen pohjalainen mies? Lauri Tähkä miettii. Varmaan sellainen, joka ei puhu eikä pukahda eikä itke. Omaa heikkoa itsetuntoa helpotetaan uhon kautta. Eikä tunteista puhuta tai valiteta, silloinhan olet heikko.
Sitten hän korjaa: ei tämä ole vain pohjalaisen miehen, vaan ylipäätään suomalaisen miehen malli.
Kahden tyttären kasvattaminen on muovannut heidän isäänsäkin. Teinit ovat pakottaneet opettelemaan keskustelutaitoja. Isän kulmat ovat hioutuneet, ja hän sanoo olevansa vähemmän mustavalkoinen kuin ennen.
Hän on oppinut kantapään kautta, että asiat eivät etene komentamalla. Se vain saa kaikki lukkoon.
– Olen joutunut muuttamaan erittäin järkähtämätöntä pohjalaista mieskulttuuria enemmän sellaiseen kulttuuriin, jossa naiset ja miehet keskustelevat keskenään. Isä ei voi enää lyödä nyrkillä pöytään tai murista niin, että sitä ei edes uskalla lähestyä, kun se makaa sohvalla. Isän pitää tulla lasten tykö.
ENÄÄ LAURILLA EI OLE jatkuva kiire kotiin katsomaan, onko läksyt tehty ja ovatko tyttäret saaneet itsensä syötettyä. Keikoiltakaan ei ole pakko ajaa aamua vasten kotiin.
Kun lapset kasvavat aikuisiksi, isän vastuu hellittää. Lauri Tähkä sanoo, että pahimmat vuodet ovat takana. Nyt on aika auttaa lapsia vähän eri tavalla kuin ennen ja olla läsnä vähän kauempana.
Isällä on alkamassa uusi elämänvaihe. Artistiin tuo rentoutta, kun koko ajan ei tarvitse puristaa niin tiukasti mailasta. Saunassakin ehtii istumaan kaikessa rauhassa.
Hänellä ei juuri ole odotuksia tulevasta. Nyt hän keskittyy täysillä uuden musiikin tekoon ja luo jatkoa kesällä ilmestyneelle Mä en pelkää -sinkulle.
Tähkä sanoo olevansa vielä nuori, kohta 45-vuotias. Hän on terve, töitä riittää, ja saa vieläpä tehdä sitä, mitä eniten rakastaa. Energia ja luovuus eivät ole kadonneet minnekään.
– Vapaus on aina ollut minulle tärkeää, ja sitä saan nyt entistä enemmän. Voin vaikka lähteä jonnekin kuukaudeksi tekemään biisejä, eikä tarvitse olla tyttäristä huolissaan.
Toki luopumiseen liittyy haikeutta ja surua. Mutta ennen kaikkea mielessä on ilo tyttöjen puolesta. Hän itse lähti lapsuudenkodistaan 17-vuotiaana.
– On hienoa, kuinka ihana elämä lapsilla on alkamassa. Nuorelle on yksi hienoimpia hetkiä, kun pääsee pois vanhemman ikeestä. Ja jotain olen osannut tehdä oikein, kun pystyn päästämään lapset maailmalle.
Aikuiseksi kasvaneet tyttäret ovat isänsä mukaan avoimia ja herkkiä persoonia. Vaikka he ovat eläneet taiteilijakodissa, heillä ei ole elämästä pumpulista kuvaa. Tyttäret ovat erittäin maadoitettuja ja selväjärkisiä. Myös suoria – isälleen hyvinkin suoria.
Ja aina vaan omia lapsia.
– He voivat aikuisinakin tulla selkäni taakse sänkyyn turvaan, ja voimme puhua kaikista asioista. Kipeiden asioiden äärellä oleminen ei ole sanottua isä–tytärsuhteessa, mutta onneksi me olemme pystyneet sellaisen suhteen muodostamaan.
*Lauri kuvattiin Brinkkalan talossa Turussa. Joulurauha on julistettu Brinkkalan parvekkeelta joka jouluaatto klo 12 vuodesta 1886 lähtien.
