Maria Veitola: Rohkeus on aina aluksi pelottavaa

MARIA VEITOLA HAROO hädissään käsillään suutaan kohti. Nyt on kiire: hampaat putoilevat suusta yksi toisensa jälkeen. Katkeamaton sade ei ota loppuakseen, ennen kuin suu on ihan tyhjä. Maria yrittää hosua hampaita takaisin paikalleen, mutta tehtävä on mahdoton. Sitten hän herää – onneksi.

Hammasuni ei tosin jää kertaluonteiseksi. Se on toistuva painajainen, jota hän on nähnyt lapsesta saakka.

– Se on kaikkea muuta kuin hauska uni, Maria irvistää.

Aikanaan hän on jopa suunnannut kirjastoon varta vasten pläräämään unientulkintaopasta selvittääkseen, mitä hurjalla tahdilla suusta sinkoilevat hampaat voisivat symboloida.

– Uneni löytyi kyllä kirjasta ja on ilmeisesti aika tyypillinen painajainen. Hassua kyllä, en silti muista sen tarkempaa selitystä. Olisiko se peilannut uuden alkua?

Aikuisena Maria on keksinyt vakiopainajaiselleen myös uuden tulkinnan: hänen pahin pelkonsa on, että vallitseva armoton keskustelukulttuuri tekee hänestä ”kädenlämpöisen toimittajan, joka ei uskalla sanoa mitään”.

– Vaikeneminen olisi kylläkin paljon helpompaa, Maria huoahtaa.

– Sosiaalinen media on mennyt sellaiseksi, että mitään ei voi sanoa tai kirjoittaa koskaan oikein. Kaikkialta etsitään virheitä, ja muiden näkemyksiä tulkitaan tarkoitushakuisesti vain omien rillien lävitse. Oma lähipiirinikin on täynnä empaattisia, hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa kantaa mihinkään. Se on tosi masentavaa. Minusta vaikeisiin keskusteluihin pitäisi saada osallistua, vaikka ei hallitsisi tuoreinta akateemista termistöä. Haparoiva ajattelijakin ansaitsee mahdollisuuden. Kaikilla pitäisi olla lupa vain kysellä ja ihmetellä. Niin me opimme!

Tämän eteen Maria tahtoo tehdä työtä. Lannistuminen ja keskustelun tappava korrektiuskilpailu ovat hammaskaaostakin pahempi painajaiskuva.

Unia enemmän Veitolaa kiinnostavatkin ihmisten ajatukset valveilla. Niitä hän saa onneksi kuunnella ja tentata työkseen. Veitola on juuri sellainen, kuin toimittajan pitää: pohjattoman utelias ja herkkä, mutta terävä. Lisäksi hän tietää, että saadakseen on pakko myös antaa.

Siksi hän on valmis avautumaan hankalistakin aiheista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, vaikka se asettaisi hänet alttiiksi vihapalautteelle ja kyynisille naureskelijoille. Yli 140 000 Instagram-seuraajan joukosta löytyy ennen kaikkea Marian hartaita fanittajia, mutta myös katkeria piikittelijöitä.

Inhimillisyyden ja uskalluksen vastineeksi ihmiset avautuvat hänelle poikkeuksellisen luottavaisesti. Näitä kiehtovia kohtaamisia saa tirkistellä myös kotisohvalta, kun suosikkisarja Yökylässä Maria Veitolan uusi kausi käynnistyy taas syksyn tullen. Mutta mitä, jos julkkisten sijasta oven kotiinsa aukaisisikin Maria itse? Saammeko tulla yökylään?

Rennot kotikasat

Nuhjuiset sukat on kaavittu lattialta piiloon, mutta muuten asunnossa vallitsee arkinen hurlumhei. Sen pääosassa ovat Marian vihaamat ja rakastamat kasat.

Tiedäthän, ne järjettömät mustat aukot, jotka imevät sisäänsä, alleen ja päälleen kaikkea: lehtiä, kirjoja, vaatteita, Uno-kortteja. Kasat esiintyvät usein lipastojen päällä, jakkaroilla ja sohvapöydillä. Ja kasa on kasa piilossakin: eteisessä pyörivien kangaskassien pohjallakin on aina edellisen piknikin tai kahvilaretken jäänteet – pähkinäpussin jämät, ryttyinen kirjekuori, rullaantunut neule.

Tältä Maria Veitolan perheen kotona Helsingin keskustassa näyttäisi Marian arvion mukaan silloinkin, jos ovelle pölähtäisi kuvausryhmä valmiina yökyläilyyn. Rento asenne huushollaamiseen on hänelle olennainen arvo.

– Vastustan sitä, että koti pitäisi olla puunattu edustuskuntoon vierailijoita varten. Ei kannata hirttää itseään kiinni sellaiseen vaatimukseen. Kotona saa näyttää juuri siltä, miltä siellä näyttää. Minusta on kivaa, että ihmiset laittavat spontaanisti viestiä ja pyytävät kylään. Se on nykyään harvinaista. Eikä ovikello soi nykyään yllättäen oikein koskaan! Olisi ihanaa, jos piipahtaisimme yhä kylässä toistemme luona tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa, Maria Veitola sanoo.

Tilpehöörin määrästä huolimatta asunnossa ei ole likaista, sillä Veitolan kotona käy viikoittain ”paras investointi koskaan”, siivooja.

Siivooja ei valitettavasti koordinoi jääkaapin sisältöä, joten yökyläilijöitä ei odottaisi Maria Veitolan luona viimeisen päälle väkerretty, viiden lajin illallinen.

– Olen aika varma, että kukaan ei olisi taaskaan ehtinyt käydä kaupassa, Maria naurahtaa.

– Sen sijaan mietimme joka ilta erikseen, että mitäs syötäisiin, kun kaikilla on jo nälkä. Emme elä suunnitelmallisesti, vaikka haluaisin olla se tyyppi, jolle toimitetaan maanantaisin viikon ostokset verkkoruokakaupasta. Olisi mahtavaa, jos jääkaappi olisi aina täynnä perustarvikkeita.

Yleensä kaapeista löytyy sentään ainekset muutamaan suosikkiin, helppoon pastaan tai mausteiseen linssikeittoon. Arkiruuan maksimivalmistusaika on Marian perheessä puoli tuntia. Jos kaikki ovat kuolemanväsyneitä, ruokaa tilataan ravintolasta kotiovelle.

Marian puoliso Jotti on sekasyöjä, Maria taas syö kasviksia, kalaa ja satunnaisesti kotimaista riistaa. Taisto-pojan ruokavalio on samanlainen kuin äidin – lukuun ottamatta nakkeja. Ne ovat Taiston heikko kohta.

– Olemme käyneet puolisoni kanssa useita keskusteluja lihansyönnin etiikasta, Maria myöntää.

– En ole paasaaja, ja uskon, että jokainen saa tehdä omat valintansa. Tehotuotannosta puhutaan kuitenkin paljon, joten ihmisten olisi hyvä tietää, mistä liha tulee. On vaikea käsittää, että sillä ei olisi jollekin mitään merkitystä. Valinnoistaan pitää ottaa vastuu. Minulla on parempi olo, kun tiedän, että syömäni eläin on saanut hyvän elämän ja saanut hyvää ravintoa.

Toisaalta Maria tietää, että eettisyyskysymyksissä lista on loputon, eikä kukaan voi tietää kaikkea tai onnistua kaikessa.

Hänelläkin saattaa olla taskussaan älypuhelin, jonka akun koboltti on voitu louhia lapsityövoimalla. Missä kulkee kuluttajan vastuun raja, ja missä on valmistajan vastuu?

Armollinen asenne elämään

Vaikka Maria Veitolalla on selkeät arvot ja tiukkoja periaatteita, hänen elämänasenteensa ei ole ankara. Salliva, hyväksyvä suhtautuminen itseen ja vaikkapa rooleihin äitinä ja naisena tulevat niin luonnostaan, että muodikas armollisuuspuhe tuntuu Veitolasta paikoittain suorastaan vieraalta.

– Melkein hävettää tunnustaa, että minulla ei ole paineita äitiydestä tai naiseudesta. Vaikka kukaan ei ole immuuni tietyille vaatimuksille ja ihanteille, en kriiseile ulkonäöstäni tai vartalostani niin, että nuo ajatukset hallitsisivat elämääni.

Osasyyksi Maria arvelee turvallisen kasvuympäristön. Hän sai kasvaa ajassa, jossa kenelläkään ei ollut käytössä Instagramia tai rajatonta valikoimaa kaunistavia filttereitä.

– Olen onnellinen siitä, ette minun tarvinnut kasvaa naiseksi sosiaalisen median aikakaudella. Silmille lävähtäisi joka hetki muistutus siitä, millainen naisen pitäisi olla. Meillä oli vain leffat, telkkarisarjat, kerran kuussa ilmestynyt Suosikki ja Madonnan levynkannet parin vuoden välein.

Silloin vertailu muihin ei ollut niin rankkaa.

90-luvun Imatrassakin oli silti puutteensa. Välillä pulmineen sai olla todella yksin.

– Olin 17-vuotiaana masentunut, mielenterveysongelmainen anorektikko, ja löysin silloin kirjastosta tasan yhden kirjan, joka käsitteli minun kokemiani asioita, Maria kertoo.

– Nyt tuttavan samanikäinen lapsi käy läpi samaa ja on paljon paremmin kartalla, koska hän on lukenut netistä valtavasti ongelmiaan käsittelevää tietoa.

Nykyajassa on huonotkin puolensa, mutta ainakin on tietoa ja vertaistukea. Vaikka se raadolliselta kuulostaakin, Marialle mittakaavaa ja suhteellisuuden tajua toivat myös lapsuudenperheen vastoinkäymiset.

Veli joutui nuorena pahaan onnettomuuteen, joka laukaisi Marialle masennuksen. Isä taas oli vakavasti sairas oikeastaan koko Marian iän.

– Kun lähipiirissä on tuollaista, ei koskaan erehdy olettamaan, että elämä olisi koko ajan upeaa. Se kehittää omaa armollisuutta. Silloin ei unelmoi täydellisistä rinnoista, vaan riittää, että on kaksi jalkaa, joilla kävellä.

Bossladyn motivaatiopuhe

Siksi Maria on aina tiennyt, että elämässä ei ole kyse siitä, miten hyvältä näytät, vaan jostain muusta. Perusasiat, terveys ja mahdollisuus toteuttaa itseään ovat onnen avaimia.

– Armollinen asenteeni on monen asian summa, mutta merkittävässä roolissa ovat keräämäni onnistumisen kokemukset. Minulla on ollut jo tähän mennessä hieno ura, jolla olen päässyt tekemään mahtavia juttuja. Olen tietysti tehnyt sairaasti töitä niiden eteen ja ehtinyt epäonnistuakin. Saan kuitenkin tehdä täysillä ja kokea olevani hyvä. Se luo ja tuo itsevarmuutta. Minulla ei ole tarvetta lunastaa mitään.

Tätä itsevarmuutta ja tervettä itsekkyyttä voi Veitolan mukaan onkia itsestään esiin, vaikka hirvittäisi. Rohkeus on aina aluksi pelottavaa! Myös Veitolan olo on toisinaan epävarma. Silloin Maria saattaa kysyä peilikuvaltaan, mikä omien tarpeiden priorisoimisessa ja muiden odotusten hylkäämisessä tuntuu niin uhkaavalta. Mikä on pahinta, mitä muka voisi tapahtua?

Ja vaikka motivaatiopuhe peilin edessä menisi jollain kerralla mönkään, ei sekään ole maailmanloppu. Joskus pätevimmänkin bossladyn olo on kaikkea muuta kuin itsevarma, koti on täynnä sukkia ja kasoja ja yöllä hampaatkin tuntuvat putoilevan suusta. Hyödyllisintä armollisuutta onkin hyväksyä, että elämä on luultavasti aina vähän sekavaa, ahdistavaa ja takuuvarmasti keskeneräistä – ja hyvä niin.

– Mitä se täydellinen elämä edes olisi? Maria kysyy.

– Jos kaikki olisi viimeisen päälle, olisinko täydellisen onnellinen? Tuskin.

Kuka?

*Maria Veitola, 47, toimittaja, jonka mottona on ”Jos olet fiksuin ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa.” *

Juuri nyt?

Uusi Yökylässä Maria Veitola -tv-ohjelma alkaa syyskuussa.

Marian vinkit kotimaan matkailuun

PAHKAPARATIISI Minulla on pahka-addiktio. Kävin kurkistamassa tähän persoonalliseen paikkaan Huittisissa, kun olin matkalla Pori Jazzeille. Pikapiipahdus kesti tunnin.

VEISTOSPUISTO Veijo Rönkkönen oli joogaava ukkeli, joka kokosi patsaspuistoa Parikkalaan koko elämänsä. Lopputulos on hurjan näköinen ja kokemus tajuton.

HOTELLI PUNKAHARJU En ole yöpynyt hotellissa, mutta teemme äidin kanssa tänne päiväretken joka kesä. Hengailemme koko päivän maailman kauneimmissa maisemissa.

SUURPETOKESKUS Sulo Karjalainen Kuusamossa on karhukuiskaaja, joka hoitaa karhuja, jotka eivät pärjäisi luonnossa. Kun Sulo lähtee marjaan, hän ottaa karhut mukaan.