Valokuvausstudio on koristeltu syötävän söpöksi: pinkkiä seinillä, pinkkiä lattiassa, pinkkiä jakkaran pinnassa. Vaaleanpunainen on myös kameran edessä luontevasti keikkuvan muusikko Michael Monroen takki.

Päivän sävyllä on tärkeä merkitys: pinkki on Roosa nauha -kampanjan teemaväri, ja Michael Monroe on lähtenyt mukaan kampanjan johtotähdeksi. K-ryhmän päivittäistavarakauppa ja Syöpäsäätiö laajentavat tänä syksynä yhteistyötään: asiakkaiden toiveesta K-ryhmä on nyt Roosa nauha -kampanjan pääyhteistyökumppani. Tavoitteena on kymmenkertaistaa K-ruokakaupoista keräykseen lahjoitettavat tuotot.

Roosa nauha -kampanja kerää varoja rintasyöpätutkimukseen ja asiantuntevan syöpäneuvonnan edistämiseen. Monroesta tavoite on tarpeellinen. Vaikka rintasyöpä ei ole koskettanut hänen lähipiiriään, muut syövät ja vakavat sairaudet ovat. Jos hän voi kerätä tärkeälle aiheelle lisähuomiota, hän tekee sen mielellään.

– Olen aina pitänyt tärkeänä, että julkisuuden henkilöt käyttävät julkisuutta hyväkseen parhaalla mahdollisella tavalla, eli osallistumalla tärkeisiin projekteihin.

Joidenkin mielestä rock on ”aivot narikkaan” -tavaraa, mutta minusta asia on päinvastoin. Musiikki on henkisesti rikastuttavaa ja sillä on paljon vaikutusvaltaa.

Venyy, venyy. Jaksaa, jaksaa. Esiintyvän muusikon ammatti vaatii peruskuntoa. Jokainen Michael Monroen keikalla nähnyt tietää, että hänen esiintymisensä tuntuvat vaativan enemmänkin, niin ketterästi hän kiipeilee lavarakennelmissa ja potkii bootsillaan kohti kattoa.

Laulaja tosin tunnustaa, että iän myötä hänelle on kehittynyt vaivihkaa korkeanpaikankammo: enää ei kannata katsoa tornista alas, ettei ala huipata. Monroen mukaan laulaminenkaan ei suju, jos on rapakunnossa. Laulamisen on näytettävä ja tunnuttava vaivattomalta. Ja siihen päälle ne hypyt, loikat ja kiepit.

– Olen puolet keikasta ilmassa!

”Liike on lääke” on Monroelle tärkeä fraasi. Kymmenen vuotta sitten oireilemaan alkanut kuluma alaselän nikamien välissä muistuttaa, että lihaskunnosta on pidettävä jatkuvasti huolta. Michael Monroe painottaa keskivartalon syvien lihasten hallintaa ja treenaamista, mutta paikalliselta kuntosalilta häntä on turha bongailla.

– Jo koulussa kundien pukuhuoneen sukkamehun haju ällötti. Ryhmäliikunta ei sovi minulle ollenkaan.

Monroe treenaa lempipaikassaan, kotona, jossa hän ei koskaan ehdi viettää tarpeeksi aikaa. Kuntoilun rinnalla yhtä tärkeä onkin osata pysähtyä ja raivata kalenteriin tilaa pelkälle neljän seinän sisällä hengittelylle. Silloin Michael lötköttää sohvalla ja rentoutuu lempisarjojensa MacGyverin tai Monkin maailmassa. Molemmat ovat lempeitä ongelmanratkaisijoita, jotka eivät käytä voimaa, vaan hoksottimiaan.

PI1016-monroe

Vaikka hyvinvoinnista huolehtiminen on Michael Monroelle tärkeää, hän tiedostaa, että elämä on osittain myös tuuripeliä – eli miten eli. Siksi jokainen päivä on lahja. Monroe vakavoituu kertoessaan kahdesta ystävästään. Toinen menehtyi muutama vuosi sitten ALS-tautiin, toinen toipuu verkkaisesti aivoverenvuodosta. Kumpikin on ollut perusterve, kuntoillut, pitänyt itsestään huolta. Niin läheisten diagnoosit kuin oma ikä – Monroe täytti neljä vuotta sitten 50 vuotta – ovat kirkastaneet elämänarvoja.

– Jokainen päivä terveenä maan päällä on hyvä päivä. Kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa koska vain. Kuka tietää, heräämmekö aamulla? Elämä on heikoilla jäillä kulkemista.

Tämä fakta ei ole Monroelle masentava, vaan kannustava. Se motivoi elämään jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen.

– Tämä filosofia ei tarkoita sitä, että lähdetään sekoilemaan, vetämään kamaa ja bailaamaan kellon ympäri, Michael Monroe tähdentää.

– Itse juhlistan nykyään elämää elämällä rauhassa. Minulla on hyvä koti, rakas vaimo ja kissat, jotka ovat meille kuin lapsia.

Haluan painottaa skideille, että entisessä elämäntyylissäni ei ole mitään ihannoitavaa. On hyvää tsägää, että olen yhä täällä.

Koti Turussa on osa Michael Monroen hyvän elämän reseptiä. Platinanvaalea hiuspehko, vahvasti rajatut silmät ja kilisevät koruröykkiöt ovat Michael Monroen tavaramerkkejä, joista hän ei tingi arkenakaan. Siksi pyöräily Aurajoen rannassa tai kauppareissu keskustaan ovat aina potentiaalisia tilaisuuksia kohdata tähden tunnistavia kaupunkilaisia.

Monroen mukaan kännykkäkuvaan pysähtyminen tai pikapikaa raapustettu nimmari ovat hänelle pikkujuttu, mutta ihailijoille huipputärkeitä. Usein Michael Monroe tuntee, miten nuori ihailija tärisee jännityksestä, kun hän asettaa käden hartialle yhteiskuvaa. Se tuntuu hassulta ja liikuttavalta, ja siksi Monroe yrittää rauhoitella: ihan tavallisia ihmisiä tässä kaikki ollaan.

Mutta on myös kossupullon kiskaisseita sopertajia, jotka haluavat jakaa mielipiteitään tökerömpään tyyliin. Monroe ei ole juonut lähes pariin vuosikymmeneen, joten häneltä heruu kitsaasti ymmärrystä kaatokännissä toilaileville.

– Vieterini venyy pitkään, enkä jää koskaan tappelemaan. Mutta jos on pakko, sanon suoraan, että en jaksa, eikä minun tarvitse kuunnella tuollaista.

Michael Monroe poistuu nihkeistä tilanteista vähin äänin eikä jää kuuntelemaan, vaikka selän takaa kuuluisi hyvästiksi kitkeriä solvauksia.

– En huolehdi siitä, pidetäänkö minua epäkohteliaana, sillä en ole sitä. Olen hyvä jätkä, eikä minun tarvitse todistaa sitä kenellekään. Jos joku pitää minua idioottina, se kertoo enemmän hänestä kuin minusta.

Vankka itsetuntemus on Michael Monroen elämänilon salaisuus. Ja mikä tärkeintä: itseään ei kannata pakoilla. Hän on opetellut katsomaan elämänsä hankalimpiakin aiheita suoraan silmiin.

– Se, että ei ole sinut itsensä kanssa, näkyy kaikessa. Syvät tunnevammat tai haavat sisällä voivat kanavoitua ajan myötä myös fyysisiksi oireiksi. Siksi epämukava totuus päin naamaa on parempi vaihtoehto kun turvallinen kupla.

Taistelu turvallista kuplaa vastaan alkoi jo teini-iässä. Silloin ala-ikäinen Matti Fagerholm otti vanhempien kauhuksi hatkat kotoa ja muutti Tukholman kaduille rakentamaan kaikkien aikojen rock ’n’ roll -bändiä. Mukana oli vain putkikassi, jossa oli 150 tärkeintä vinyylilevyä. Ei eletty kännyköiden ja helpon yhteydenpidon aikakautta, ja aloitteleva artisti kovetti itsensä ja teki rankan ratkaisun: kotiväki ei kuullut hänestä mitään puoleen vuoteen.

Viisikymppisenä Michael Monroe tajuaa, miltä huolestuneista vanhemmista on saattanut tuntua. Silti hän ei kadu sekuntiakaan, että päätti seurata intuition vinkkaamaa polkua.

Lopulta Michael Monroesta ja hänen soittokavereistaan oli kuin olikin siihen: Hanoi Rocks -yhtyeestä tuli hurja menestystarina.

En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos en olisi aikoinaan antanut musiikille mahdollisuutta.

– Tiesin, että ylioppilaslakin ja ammatin voi kyllä hankkia myöhemminkin, jos haluaa. Aina ei ole pakko kulkea yhteiskunnan viitoittamaa reittiä.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Michael Monroe on yhä ajattoman rockin tiellä.

Hetkessä heilahtavien pop-trendien lisäksi monet muutkin modernit villitykset ovat hänen mielestään aika hulluja.

Keikkabussissa ei enää katsella yhdessä leffoja tai lörpötellä tuntikausia bändin kesken. Jokainen laittaa kuulokkeet päähänsä ja tuijottaa tablettinsa ruutua.

– Uusi sukupolvi ei varmaan osaa enää kirjoittaa kirjeitäkään! Kelaa, mitä tapahtuu, kun kaikki koneet jonakin päivänä tilttaavat. Jengihän on aivan hukassa. Tämä nykyinen meininki muistuttaa jo kuin George Orwellin Vuonna 1984 -teosta.

Tässä pyörityksessä Michael Monroen mukaan on entistä tärkeämpää keskittyä olennaiseen.

– En ole koskaan kestänyt bändejä, jotka käyttävät hiuslakkapulloa taitavammin kuin instrumenttejaan. Pinnallinen teeskentely pilaa rockin maineen.

Siksi Monroelle ei riitä, että hän seisoo lavalla hyvännäköisenä ihailevien katseiden kohteena. On pystyttävä allekirjoittamaan viesti, jonka kuulijoilleen välittää. Hänen uransa on oodi vapaudelle.

– Arvokkuus artistina on kaikki kaikessa. Olen ylpeä siitä, että en ole pettänyt itseäni tai yleisöäni. Toimin omilla ehdoillani, enkä ole munistani kiinni missään. En pelkää ketään, en ole velkaa kenellekään. Menen minne huvittaa – oli kutsuttu tai ei. Se on ohjeeni kaikille muillekin. Jokaisen pitää saada olla oman elämänsä herra.