Ronja Salmi: Unelmointi alkaa, kun satukirja päättyy
”Haaveilen edelleen joka ilta. Tarvitsemme satuja ja tarinoita unelmiemme rakennuspalikoiksi”, kirjoittaa toimittaja Ronja Salmi kolumnissaan.
RAKASTIN LAPSENA iltasatuja. Kun satuhetki loppui, olin harvoin väsynyt. Makasin silmät kiinni kerrossängyn yläpedissä ja valitsin uuden tarinan päästäni. Minulla oli mielessäni kokonainen kirjasto vaihtoehtoisia sepitteitä, jotka kaikki tapahtuivat kuvitteellisessa kylässä. Minulla oli kartta asuinalueesta ja pohjapiirros kotitalostani. Sijoitin mökin pihalle koiria, koristeellisen huvimajan ja viereen kahden ponin tallin. Mielessäni tiesin, missä naulassa kuvitteelliset suitset sijaitsivat keksityssä satulahuoneessa. Illasta toiseen kuvittelu uuvutti minut, ja vaivuin uneen kesken laukan tai uimaretken.
KASVAESSANI SADUT SAIVAT todellisempia piirteitä. Kuviteltu kylä väistyi, ja tilalle tulivat oma naapurustoni ja talli, jossa todellisuudessa vietin aikaa. Koko yläasteen kuvittelin itseni haluamaani lukioon, työntämään sen raskaita ulko-ovia ja nousemaan loputtomia portaita. Lukiohaaveen kertaaminen iltaisin meni eräänlaisesta rukouksesta tai mentaaliharjoittelusta. Saduista oli tullut haaveita. Haaveilen ja unelmoin edelleen joka ilta. En pohdi päivän murheita, vaan sukellan kuviteltuun huolettomuuteen. Hyvät yöuneni ovat varmasti tästä taidosta kiinni.
Haaveilu on taito, joka auttaa minua pysymään oikealla reitillä. Olen taidon velkaa iltasaduille. Viihdyin niiden parissa niin mainiosti, että äidin lopetettua lukemisen minun oli pakko jatkaa tarinaa omassa päässäni. Mielikuvitusmaailmani täydentyi kirja kirjan perään. Satukylälläni oli Astrid Lindgrenin luoma pohja, ja siellä laukkasivat Mio, poikani Mion ponit.
HARVA MEISTÄ PYSTYY kuvittelemaan sellaista, jota ei ole koskaan ollut olemassa. Vain visionäärisimmät ihmiset näkevät tuntemattoman maailman ja kertovat siitä muille. Me muut rakennamme koetun ja nähdyn päälle, jatkamme siitä mihin satukirja päättyy. Minäkin haaveilin taidelukiosta, koska sellaisesta oli minulle kerrottu. Omassa päässäni en olisi keksinyt, että luovaa kirjoittamista voisi opiskella koulussa. Tarvitsemme satuja ja tarinoita unelmiemme rakennuspalikoiksi. Unelmointi helpottuu, jos tarinoiden hahmot ovat itsemme kaltaisia. Siksi fiktiossa tulisi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että tiettyä ihmisryhmää ei esitetä vain yhdenlaisessa valossa. Tarvitaan herkkiä ja vahvoja tyttöjä sekä ujoja ja reippaita poikia.
IHMISMIELI NÄKEE SATUJA myös fiktion ulkopuolella. Julkisuuden henkilöt ovat hahmoja siinä missä Peppi Pitkätossukin, ja heidän tarinansa voivat auttaa haaveilussa. Minulle yksi tärkeimmistä hahmoista nousi politiikasta. Olin seitsemän vuotta, kun Tarja Halosesta tuli Suomen tasavallan presidentti. Ekaluokkalaisen päässä presidentti tarkoitti kuningasta, Suomen – ja ehkä maailmankin – tärkeintä henkilöä. Jälkikäteen olen käsittänyt, että Halosen sukupuolella on ollut minulle merkitystä. Kasvoin täysi-ikäiseksi Halosen presidenttikauden aikana, maailmassa, jossa nainen oli ”Suomen kuningas”. Tuo tarina mahdollisti haaveilun ja toimi satukirjana, jonka päätyttyä minä saatoin jatkaa unelmointiani: ”Jos Tarja Halonen oli Suomen presidentti, mitä minä voisin olla?” Kuinka jännittävä satu se onkaan!
Toimittaja, kirjailija Ronja Salmi (s. 1993) työskentelee lokuussa järjestettävien Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajana.
