Eva Wahlström: Uusperhe on elämän paras kehä
"Tärkeintä on rento meininki. Ei se ole niin vakavaa, vaikka lapsilla olisi eriparisukat tai illallinen syötäisiin olohuoneen lattialla", kertoo Eva Wahlström.
Vauva makaa vanhan haapapuun juurella ja tuijottaa haltioituneena tuulessa heiluvia lehtiä. Hampaaton hymy muuttuu kikatukseksi, joka riisuisi aseista kenet tahansa. Niin Eva Wahlströminkin, jolle kuluva vuosi on ollut mullistusten aikaa. Maaliskuussa syntynyt Elia on pysäyttänyt Evan ja puoliso Niklas Räsäsen viisihenkisen uusperheen oleellisten asioiden äärelle.
– Aina, kun olen vauvan kanssa, huomaan miettiväni, ettänäin meidän ihmisten kuuluisi elää: katsella puita ja hurmaantua niistä. Missä vaiheessa kadotamme kyvyn innostua yksinkertaisista jutuista?
Hetkessä eläminen on jalo ajatus, mutta Eva myöntää sortuvansa helposti tehtävien ahnehtimiseen. Viimeksi siitä huomautti esikoinen, 12-vuotias Leon, jota Eva pyysi vahtimaan vauvaa nopean kauppareissun ajan.
– Leon totesi, että huomaatko äiti, että sanot taas tekeväsi jotain ihan äkkiä ja tosi nopeasti. Laita kuulokkeet korville ja mene rauhassa sinne kauppaan, niin mä olen veljen kanssa.
Pojan tarkkanäköisyys liikuttaa Evaa vieläkin: miten 12-vuotias voi osua niin oikeaan ja tarjoutua vielä ottamaan vastuuta. Rauhallisempaa elämäntapaa Eva on opetellut vuoden 2020 keväästä saakka, jolloin moninkertainen ammattinyrkkeilyn maailmanmestari lopetti uransa. Kurinalainen urheilijaelämä on ollut Wahlströmille arkea 15-vuotiaasta saakka.
– Ihmisillä on usein tapana vakuutella, että he eivät tekisi elämässään mitään toisin. Minä muuttaisin moniakin juttuja. Kohtelisin itseäni ja kehoani paremmin, sillä yksikään mestaruus ei ole kroonisen kivun arvoinen. Olen vetänyt itseni kaikessa äärirajoille ja yli.
Kipu kulkee rinnalla
Evalle on pieni ihme, että hän pystyy jälleen kävelemään lähikauppaan. Hän kantaa yhä kehossaan vuoden 2007 sairastumisen jälkiä. Tuolloin Eva sai Intian MM-kisojen tuliaisena salmonellan, joka kulminoitui ylitreenaamisen vuoksi jännetulehdukseen.
– Samaan aikaan, kun ottelin maailman huipulla, tavallinen arkikävelykin oli minulle hankalaa. Tunnen yhä kipua navasta alaspäin selkää, lantiota, nivusia ja jalkateriä myöten, mutta uran lopettamisen jälkeen olen voinut paremmin.
Eva myöntää, ettei hän urheiluvuosinaan ottanut sairastumisia tosissaan. Hänelle hoettiin nuoresta tytöstä lähtien, että ilman kipua ei tule menestystä. Paine huipulla pysymiseen oli kova. Vuonna 2012 Eva ihmetteli 30 kilometrin pyörälenkillä, miksi hengittäminen oli niin vaikeaa. Pian hän joutui keuhkoveritulpan vuoksi sairaalaan.
Lupasin itselleni jo vuosia sitten, että uran jälkeen pidän itsestäni parempaa huolta.
– Leikin vaarallisesti hengelläni ja tiedän, että kannan seurauksia kehossani loppuelämäni. Onneksi jokin minussa on muuttunut. Lupasin itselleni jo vuosia sitten, että uran jälkeen pidän itsestäni parempaa huolta. Käytän päivittäin aikaa kehonhuoltoon.
Toisinaan vanhat toimintamallit puskevat pintaan ja Eva huomaa polkevansa jyrkkiä ylämäkiä verenmaku suussa. Silloin hän pyrkii tietoisesti pysäyttämään ennätysaikojen jahtaamisen kääntymällä vaikka väkisin alamäkeen.
– Silloin kysyn itseltäni, että mihin oikein pyrin.
Syöpä vei isän
Aina sairauksia ei pysty välttämään terveellisilläkään elämäntavoilla. 17 vuotta sitten Eva joutui todistamaan läheltä, kuinka nopeasti mahasyöpä vei isän.
– Ensin näytti siltä, että isä pystytään pelastamaan leikkauksella ja hoidoilla, mutta sitten syöpä uusiutui ja hän joutui pian saattohoitoon. Se oli raskas paikka koko perheelle.
Eva tietää, ettei syöpä kohdalle osuessaan katso potilaan ikää. Isän sairastuminen muistuttaa, että kehon muutoksiin kannattaa kiinnittää huomiota. Hän säikähti viime vuonna kyhmyä rinnassaan ja tilasi heti ajan mammografiaan.
Hyvinvoinnin kannalta optimaalisin tilanne on, kun mieli, sielu ja keho ovat tasapainossa.
– Kun möykky osoittautui vaarattomaksi kystaksi, tunsin niin suurta helpotusta, että poistatin samalla lääkärireissulla kierukkani. Olimme puhuneet Niklaksen kanssa vauvan yrittämisestä aiemminkin, mutta mammografia sinetöi päätöksen. Silloin oivalsin, että jos vielä haluamme lapsia, se pitää tehdä nyt.
Hetki oli kuin oodi elämälle. Syöpää Eva ei ole osannut ikinä pelätä.
– Voin vain yrittää tehdä parhaani ja pitää terveydestäni huolta, mutta en halua liikaa miettiä, kuinka paljon minulla on vuosia edessä.
Eva uskoo, että hyvinvoinnin kannalta optimaalisin tilanne on, kun mieli, sielu ja keho ovat tasapainossa.
– Henkinen puoli on tärkeä osa kokonaisuutta. Siksi en halua kuormittaa itseäni negatiivisuudella. Onnellisimmillani olen, kun elämässä on läheisyyttä, hyviä keskusteluja ja tilaa omille ajatuksille.
Herkkyyttä ja vaaraa
Eva ei empinyt hetkeäkään, kun häntä pyydettiin suunnittelemaan tämän vuoden Roosa nauha. Syöpäsäätiön vuosittainen keräys on tärkeä osa suomalaisen syöpätutkimuksen ja -hoitojen kehittämistä, joita hän haluaa olla tukemassa.
– Roosa nauhalle on tietyt reunaehdot, mutta pääsin onneksi hiukan venyttämään sääntöjä. Halusin suunnitella nauhan, joka sopii kaikenikäisille.
Evan suunnittelemassa Rajat eivät ole meitä varten -nauhassa näkyy siveltimen veto, joka edustaa rajattomuutta. Rajatonta rakkautta läheisiä kohtaan, rajatonta ikävää jo mennyttä kohtaan. Uteliaisuutta ja elämän nälkää. Evan taiteellinen lahjakkuus pantiin merkille jo lapsena, jolloin hänellä oli tapana rakentaa lelunsakin itse. Tiiviinä urheiluvuosina luovuus pulppusi kirjoittaen, mutta viimeiset vuodet Eva on keskittynyt jälleen visuaaliseen ilmaisuun.
Valmistuttuaan kaluste- ja tilasuunnittelijaksi vuonna 2018 hän piti ensimmäisen taidenäyttelynsä, joka sai jopa skeptiset taidekriitikot innostumaan.
– Mietin pitkään, haluanko tuoda maalauspuoltani esiin ollenkaan. Nyrkkeilyurani oli julkista ja kaikkien kommentoitavana, mutta taide on niin paljon henkilökohtaisempaa. Hyvästä vastaanotosta sain lopulta rohkaisua.
Eva maalaa mieluiten akryyliväreillä ja intuitioon luottaen. Tauluihin voi päätyä mikä tahansa tunnetila raivosta pelkoon tai pakahduttavaan onneen.
– Taulut ovat vähän kuin päiväkirjani. Niitä katsellessa osaan heti sanoa, mikä vaihe minulla on ollut elämässä.
Eva on jatkanut opiskelua Aalto-yliopiston maisteriohjelmassa. Hänen suunnittelemansa Whiskey chair -tuoli julkaistiin viime vuonna, ja sitä lähdetään nyt myymään kansainvälisillekin markkinoille. Uusin kiinnostus liittyy lasin työstämiseen, jossa Eva näkee paljon yhteneväisyyksiä nyrkkeilyn kanssa.
– Molempiin liittyy vaaran tunne, myös herkkyys ja kauneus. Lasilla on työstövaiheessa lämpöä tuhat astetta ja väärin käsiteltynä se voi räjähtää. Jos nyrkkeilyssä taitoja hiotaan valmentajan kanssa, lasitöissä apunani on lasimestari.
Kahden tulisielun koti
Tiimityötä vaatii myös uusperheen pyörittäminen. Evan esikoispoika Leon on syntynyt hänen edellisestä liitostaan. Perheessä asuu myös Niklaksen poika Luda, joka on erityislapsi.
– Uusperhe on ollut opettavainen setti. On taitolaji saadaarki rullaamaan erilaisten persoonien kanssa, mutta olemme onnistuneet siinä. Tärkeintä on rento meininki: ei se ole niin vakavaa, vaikka lapsilla olisi eriparisukat tai illallinen syötäisiin olohuoneen lattialla.
Eva muistaa, että isommat pojat olivat ensin mustasukkaisia, kun hän alkoi seurustella Niklaksen kanssa seitsemän vuotta sitten. Tänä vuonna on keskusteltu vauvan paikasta.
– Olemme sanoneet pojille, ettei rakkaus vähene, vaikkasitä jakaa. Päinvastoin, se lisääntyy. Rakastamme kaikkia lapsia tasapuolisesti emmekä erittele, kuka on kenenkin lapsi. Nyt pojat ovat ylpeitä pikkuveljestään.
Toimiva parisuhde on kaiken pohja. Niklas ja Eva viettävät paljon aikaa yhdessä, ja jakavat yhdessä myös työprojekteja: yritysvalmennukset, joissa yhdistellään luentoja ja Niklaksen kehittämää mindfulness-boxing-treeniä. Tiiviistä yhdessäolosta huolimatta puolison naama ei kyllästytä.
– No, totta kai käymme välillä toistemme hermoille. Kaverit kutsuvat meitä tulisieluiksi: meillä on aina riidelty ja rakastettu isosti. Puhumme suoraan, emmekä pelkää vaikeidenkaan asioiden käsittelyä. Minusta on hienoa, että Niklas on antanut pojille mallin, jossa myös itkeminen on sallittua.
Elokuussa yksi Evan ja Niklaksen haaveista täyttyi, kun he pääsivät muuttamaan uuteen kotiin Porvooseen. Avara talo on toivottu muutos pienen Espoon-kodin jälkeen.
– Vanhaan kotiin liittyi jatkuva kiireen tunne, sillä se oli lähinnä tukikohta urani aikana. Siellä ei tehnyt mieli sisustaa eikä kokkaillakaan. Nyt olemme innostuneet jälleen ruoanlaitosta: meille on tullut tavaksi opetella yhdessä yksi uusi resepti joka viikko.
Tärkeä loppukevennys
Nyrkkeilyvuosiaan Eva ei enää kaipaa, vaikka saikin kulkea urheilun kautta ainutlaatuisen matkan. Jos maallikko näkee kehässä usein vain verta, hikeä ja hammassuojia, Evalle nyrkkeily on antanut erityisesti henkisiä voimavaroja. Niitä oppeja hän hyödyntää elämässään joka päivä.
– Nyrkkeily on lajina kuin elämä pienoiskoossa. Valtava määrä tapahtumia lyhyessä ajassa ja yllättäviä tilanteita, joissa on tehtävä päätöksiä nopeasti. Jouduin katsomaan joka päivä peiliin ja miettimään, onko minusta tähän.
Tärkeintä on Evan mielestä olla rehellinen itselleen ja muille. Machoilulla ei pärjää kehässä eikä sen ulkopuolella. Evalle suurimpia nöyrtymisiä ovat olleet sairastumiset.
– Nykyään uskallan näyttää kaikki tunteet. Senkin, jos pelottaa. Tiedän, että vaikka eteen osuisi kuinka epätoivoinen tilanne tahansa, umpikujasta on mahdollista löytää ulos. Pitää edetä pienin askelin.Usein kyse on ennen kaikkea tietoisesta valinnasta.
– Katsoisin Kymppiuutisistakin mieluiten vain loppukevennykset. En yritä kieltää mitään, mutta voin paremmin, kun ympäröin itseni iloisilla ihmisillä ja kiitollisuudella.
