Karo Hämäläinen: Juosten tartanilta tunturiin
Juoksu valitsi minut, kertoo kirjailija Karo Hämäläinen. Aluksi juokseminen tuntui hirveältä.
EN VALINNUT juoksua. Juoksu valitsi minut, vei mukanaan eikä ole päästänyt irti.
Nuorena en ollut urheilullinen. Sairastelin paljon, liikunnasta sain todistukseen seiskan.
Kun luokkakaverini treenasivat jalkapalloa tai sellonsoittoa, minä makasin sängylläni ja luin kaunokirjallisuutta. Opiskelin kirjailijaksi.
Muutettuani Helsinkiin ja kirjoitettuani ensimmäiset kirjani aloin käydä saunomassa kirjailijaporukassa Töölönlahden rannalla. Parilla kollegalla oli tapana kipaista saunan pohjille kaksi kertaa Töölönlahden ympäri. Tahdoin olla heidän kaltaisensa. Halusin mukaan.
Kaivoin puhki kuluneet Adidakseni ja kävin kokeilemassa, miltä juoksu tuntui. Hirveältähän se tuntui.
MUUTAMAN HARJOITUSKERRAN jälkeen uskaltauduin kuitenkin liittymään saunalenkkiseurueeseen. Pian juoksusta tuli tapa, siitä kasvoi rutiini.
En osannut enää olla juoksematta. Jos en päässyt lenkille, en osannut olla.
Juoksuharrastukseen kuuluvat juoksutapahtumat, mutta en pidä kilpailemisesta. Koulussa olin saanut aivan tarpeekseni täydellisen suorituksen tavoittelemisesta.
Silti juoksukisassa yritän aina parasta suoritusta ja seuraan aikaa. Se alkoi tuntua raivostuttavalta, kun ikääkin kertyi.
Sitten löysin polut. Polkujuoksussa olosuhteet ja reitit vaikuttavat niin paljon, etteivät tulokset ole keskenään vertailukelpoisia, ja se mikä 160 kilometriksi ilmoitetaan, saattaakin olla 168 kilometriä.
Poluilla on turha katsoa kilometrivauhtia, sillä yksi kilometri voi olla kiipeämistä kallionseinämällä, toinen alaspäin viettävää tasaista neulasbaanaa. Aikaa olennaisempaa on maaliin pääseminen ja se, mitä matkalla on päässyt kokemaan.
Aikaa olennaisempaa on maaliin pääseminen ja se, mitä matkalla on päässyt kokemaan.
BERLIININ MARATONREITTI on paitsi tasainen myös hieno. Voiko olla kulttuurihistoriallisesti komeampaa kuin juosta maaliin Brandenburgin portin lävitse?
Useat maratonit kiertävät kaupungin kuuluisimpien nähtävyyksien kautta, ja juoksun ohessa tulee hoidettua turistikierros. Viime marraskuussa juoksin Marathonin kaupungista Ateenaan.
Klassikkoreitti, josta koko maratonjuoksu on legendan mukaan saanut alkunsa. Loppusuoralla kylmät väreet kulkivat kropan läpi.
Polkujuoksutapahtumat antavat aivan toisenlaisia kokemuksia. Kiutakönkään kuohunta, yötön yö Pallas-Yllästunturin kansallispuiston rikkumattomassa hiljaisuudessa, lokakuisen Kolin mudan tuoksu…
VIIME VUOSINA olen ymmärtänyt, kuinka monipuolinen laji juoksu on. Toisin kuin kilpaurheilijoiden, harrastajan ei tarvitse erikoistua. Polku-ultralle kumartaessaan ei tarvitse pyllistää tartanille.
Eilen kävin Eläintarhan kentällä tekemässä intervallitreenin. Tuntui huimalta nostaa sykettä anaerobisen kynnyksen tuolle puolen samassa paikassa, jossa Paavo Nurmi juhannuksen 1924 alla juoksi tunnin välein kaksi maailmanennätystä.
Muutaman päivän päästä voin samoilla suopursujen tuoksuissa juoksuliivi selässä hengästymättä ja maisemia ihaillen.
Ei tällainen juoksentelu tietenkään ole ihanteellista juoksijan kehittymisen kannalta, mutta harrastaja onkin kirjaimellisesti amatööri, rakastaja. Harrastajalle aikatavoitteita olennaisempaa on nautinto – ja kehittyminen ihmisenä. Juoksemalla myös etsin vastausta kysymykseen, kuka minä olen.
*Kirjailija ja juoksuharrastaja Karo Hämäläinen oli mukana kokkaamassa Mitä tänään syötäisiin -ohjelmassa 17.5. Jakso on nähtävissä Mtv.fi-palvelussa. *
